Ihan musteessa

kesäkuu 2010 | Teksti: Tiina Parikka | Kuvat: NCÖ ja SET

Seepian salainen ase oli koitua koko lajin kohtaloksi.

• Makoisat lonkerot
• Mustekala on uinut verkkoon

Silmät punoittavat valvomisesta ja viileästä yötuulesta. Nyt auringonkajo luo jo kalpean valonsa taivaalle. Tuntuu, kuin olisimme olleet merellä paljon kauemmin kuin viisi tuntia.

Vaikka eihän tätä saalista ole saatukaan vain näiden muutamien yön tuntien aikana. Tämä yö on ollut vain pitkän urakan loppuhuipennus, jota olen päässyt seuraamaan.

Aluksen perässä, isossa altaassa lilluu saaliimme. Niiden nyt jo elottomat lonkerot kietoutuvat toisiinsa. Suuret, lempeät silmät tuijottavat tyhjyyteen. Niiden surullinen ilme saa minut tuntemaan syyllisyyttä. Lohdutan itseäni sillä, että nämä yksilöt tekivät jo muutenkin kuolemaa. Nyt on nimittäin seepioiden kutemisaika ja naarasseepia kuolee pian munat laskettuaan. Juuri sitä hetkeä saalistajat ovat olleet täällä vahtimassa jo päiväkausia. Lajin säilyvyyden kannalta on tärkeää, että uusi parvi on laskettu kasvamaan, ennen kuin nappaamme nämä herkkupalat ansaamme.­

Niin, tänä päivänä me seilaamme näiden pääjalkaisten perässä niiden lihaisten lonkeroiden tähden. Alkujaankin pääjalkaista saalistettiin ruuaksi, mutta sitten siitä löytyi jotain arvokkaampaa, jonka tähden koko laji oltiin vähällä saalistaa sukupuuttoon. Jokaisessa seepiassa on nimittäin 8–10 lonkeroa mutta vain yksi rauhaspussi, josta tätä yhdenlaista mustaa kultaa saa, nimittäin musterauhanen. Sen mukaan tämä nykyisin lähinnä ruokapöydän herkkuna tunnettu eläin on saanut nimensäkin: mustekala.

Musteen saalistaminen oli tarkkaan suunniteltua toimintaa, sillä musterauhanen supistuu hyvin nopeasti eläimen kuoltua ja arvokas neste saattoi kuivahtaa jo ennen kuin se saatiin talteen. Myös rauhasen todellinen merkitys korostui musteenmetsästyksessä – uhatun eläimen suojaverhoksi puhallettu mustepilvi todella pelasti kyseisen yksilön saalistajilta, sillä musterauhasen neste tyhjentyi suojapilveen ja mustekala oli sen jälkeen saalistajilleen arvoton.

Tästä syystä mustekaloja ei voitukaan suoraan tappaa saalistusvaiheessa, vaan sukeltajat pyydystivät nehaaveilla – tai isompien lajien kohdalla verkoilla. Suurimmat mustekalat voivat painaa jopa 500 kilogrammaa ja niiden musterauhasessa saattoi parhaimmillaan olla jopa litran verran mustetta.

Koska mustekala liikkuu vain melko hitaasti, se turvautuu mustepilven lisäksi muihin suojautumiskeinoihin. Mustekala voi esimerkiksi tekeytyä kiveksi tai kalaparven kalaksi. Tarkkailusta ja harjaantuneesta silmästä huolimatta ei ollut niinkään harvinaista, että sukeltaja toi haavissaan aluksen kannelle jonkin leväisen kiven tai nosti vedestä räpiköivän kalan.­

Jos haaviin kuitenkin oli tarttunut oikea saalis, piti toimia rivakasti. Ensin pääjalkainen kolkattiin tainnuksiin aluksen laitaa vasten, jotta se ei ehtinyt suihkauttaa arvokasta nestettä savuna ilmaan. Sitten se tapettiin nopealla iskulla, viillettiin varovasti vatsa auki ja poimittiin esiin tuo himoittu rauhaspussi. Pussin kalvoon tehtiin pieni pisto, josta muste valui erityisesti sille varattuun, laboratorion koeputkea muistuttavaan putkiloon.

Pienimmät, vain muutaman sentin mittaiset mustekalat olivat saalistajille arvottomia. Toisinaan niitä kuitenkin poimittiin saalisverkkoon ja tuotiin koteihin lemmikeiksi sekä koe-eläimiksi. Laboratorio-oloissa mustekaloja pidettiin akvaarioissa ja niitä härnättiin tyhjentämään musterauhasensa suojapilveksi, jotta voitiin tutkia, kuinka pian rauhanen täyttyisi uudelleen, ja selvittää, miten mustesumu voitaisiin kerätä talteen. Keksintö olisi pelastanut mustekalat sukupuutolta ja helpottanut huomattavasti musteen keräämistä, kun aikaavievä ja vaarallinenkin saalistus olisi voitu minimoida. Tutkimus ei kuitenkaan edennyt, ja lopulta keskityttiin tutkimaan musteen koostumusta ja kehittämään sen teollista tuotantoa, joka on perustana tämän päivänkin musteille.

Vanhojen lehtien ja muiden painotuotteiden sinertävänmusta painoväri juontaa juurensa nimenomaan musterauhasen nesteestä. Koska neste kuivui nopeasti joutuessaan kosketuksiin hapen kanssa, siihen sekoitettiin mustekalan verta. Veren runsaan kuparipitoisuuden ansios­ta siniverisiin luetun mustekalan veri toi mustaan nesteeseen oman, sinisen sävynsä.­ ­

Veren käyttö oli ainoa pelastus musteen kuivumisen estämiseksi, mutta se myös vaikeutti kuivumista ja nesteen leviämisen säätelyä paperilla. Ensimmäinen aste teollisen painomusteen kehityksessä olikin liiman lisääminen muste-veriseokseen. Aluksi liima sekoitettiin juoksevaan nesteeseen vasta painossa juuri ennen musteen käyttöönottoa. Ilmatiiviiden putkiloiden ansiosta voitiin kuitenkin siirtyä valmiin painomusteen massatuotantoon. Kun vesiliukoinen liima keksittiin värjätä varsinaisen musteen ja veren sekoituksen sijasta nokimustalla pigmentillä, painojälki muuttui sinertävästä väristä täysin mustaksi. Muiden värien käyttö oli kuitenkin huomattavasti mustaa kalliimpaa vielä viime vuosituhannen loppupuolellakin, koska ne valmistettiin pitkään lisäämällä mustaan painoväriin tarvittavia väriaineita.

Mustekalan pyynti siis jatkuu, mutta nykyisin seepioiden avulla tehdään taidetta vain ruokalautasille.

Huom! Tämä kuvitteellinen tarina on esimerkki tyylien laventamismahdollisuuksista myös asiakaslehdissä.